Aamulehti uutisoi hetki sitten liikkumisen tärkeydestä otsikolla: ”Taikatemppuja ei ole, keho pysyy kunnossa vain kovalla työllä”. Allekirjoitan tämän täysin – ainakin tavallaan. Kovaa työtä, ajallista panostusta ja vaivannäköä tarvitaan aina, oli kyseessä sitten minkä tahansa saavuttamisen arvoisen asian täyttyminen.
Se, että miksi lisäsin tuon pienen ehtolauseen ajatusviivan kera pohjaa siihen, että liikkumisen pitäisi olla edelleen hauskaa! Näin nopeasti arviolta heittämällä varmaankin 70-80% hyödyistä saataisiin, jos keskivertoihmiset liikkuisivat enemmän ja ennen kaikkea monipuolisemmin. Sauvakävely, lenkkeily, hiihto ja vaikkapa jalkapallo ovat kaikki ok harrastuksia. Ne nostavat hengitystiheyttä ja sydämen sykettä, laittavat hien virtaamaan ja ovat todennäköisesti jossakin määrin myös iloa aikaansaavia niiden harrastajille. Kuinka montaa liikerataa nämä esimerkit käyttävät kokonaisuudessaan? Ei kovin montaa. Lonkkanivel voi käydä täydessä ojennuksessa ripeiden juoksuakseleiden aikana. That´s it. Kaikki muut raajat ja nivelet toimivat vain sillä ”harmaalla keskialueella”, missä eletään muutenkin suurin osa päivästä. Onko sattumaa, että liikumme todennäköisesti huonommin kuin mikään meitä edeltävä sukupolvi?
Tavatkaa herra Jarmo Ahonen
Aamulehden juttu sijoittui fysioterapeutti Jarmo Ahosen mielipiteiden ympärille. Ahonen onkin suomalaisen fysioterapian ”grand old man”, kuten eräs fysioterapeutiksi opiskeleva tuttuni osuvasti sanoi. Kun hän puhuu, niin kannattaa pitää oma suu tukossa ja korvat höröllä. Heti puolivälissä ensimmäistä kappaletta Ahonen sanoo seuraavast:
”Nuoret ja lapset liikkuvat aikaisemmin paljon enemmän ja räväkämmin, eikä sen tilalle ole urheilussa löydetty mitään korvaavaa.”
Tämä havainto ei ole sinänsä mikään uusi, mutta se on sitäkin tärkeämpi! Ainahan puhutaan, että ennen asiat olivat paremmin, nuoret olivat paremmassa kunnossa ja vanhat talonisännät söivät halutessaan vaikka rautanauloja aamupalaksi. Ahosen lausuma on kuitenkin suurimmaksi osaksi totta. Jos nuori (tai kuka tahansa) harjoittelee ohjatusti viikossa vaikkapa viitenä päivänä viikossa 1,5h kerrallaan, niin viikoittain tunteja tulee yhteensä 7,5h. Viikossa on kuitenkin 168 tuntia ja kun siitä vähennetään yöunet, jotka ovat toivottavasti noin 8h per yö, niin jäljelle jää 112h. Toisin sanoen viikossa voi olla 104,5h verran ”ei-aktiivisuutta”, eli pelikonsolin hakkaamista, tietokoneen ääressä istumista ja muuta tavallista ajanvietettä. Vaikka nopeasti miettien nuori voi olla paljon liikkuva harrastuksensa ansiosta, niin tilanne onkin todellisuudessa aivan muuta, jos harrastaminen kattaa lähes kaiken viikoittaisen liikunnan. Kaksi seuraavaa ajatuksia herättävää lainausta kuuluvat seuraavasti:
”Harjoittelun pitäisi myös vahvistaa kudoksia niin paljon, että ne pysyvät ehjänä. Luurakenteethan kestävät kuormaa, kunhan kuormitus on loivasti nouseva.”
”Lapsuudesta puuttuu niin paljon fyysistä kuormitusta, joka vahvistaisi kehoa yleisesti. Siksi nykyään kun tehot nousevat, ei kroppa enää kestä mukana.”
Tämä on valitettavan totta. Vaikka en itsekään enää välttämättä nuorkeksi lukeudu (etenkään henkisesti), niin lapsia ja nuoria ei näe enää pelaamassa pihapelejä tai viettämässä muita hyödyllisiä aktiviteetteja. Tähän liittyen Ahonen ottaa esimerkiksi Suomen tennishuipun Jarkko Niemisen, jonka kanssa hän kiertää kymmeniä päiviä vuodessa mukana kisakiertueella.
”Hänellä on ollut ”unelmalapsuus”. Kaikki katupelit on pelattu ja metsäleikit leikitty.”
Tämän jälkeen Ahonen sanoo, että mitään taikatemppuja niksejä, joilla urheilija pysyy kunnossa ei ole. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin esittää kolme kulmakiveä, joiden avulla tilannetta voisi parantaa.
1) Harrastuksen kehittäminen. Kukaan ei jatka harrastamista, ellei tekeminen ole mielekästä ja siitä ei nauti. Esimerkkinä Ahonen mainitsee parkourin ja rullalautailun, mutta sanoo myös samalla, että ne eivät tuo nuoria kilpaurheilun pariin.
2) Valmennuksen tietotaito. Lajivalmentajat ymmärtävät usein hyvin omien lajiensa tekniikan ja niiden opettamisen. Valmentaja, jolla on vielä tämän lisäksi erinomainen käsitys fysiikkavalmennuksesta on lähes yhtä harvinainen kuin lumihiutale Saharassa. En sano, että tilanne on aina näin, mutta valitettavan harvinaista on, että hyvä näkemys laji- ja oheisharjoittelusta kulminoituu yhden ja saman hatun alle. Laji- ja oheisharjoitteluun olisi siis hyvä olla omat valmentajansa.
3) Kehonhuolto keskiöön. Ahonen aloittaa tämän kohdan osuvasti: ”Hoitopuolen näkökulmasta mietitään ensin miten urheilija pysyy ehjänä ja tulosta vain extrana.” Hyvin sanottu. Telakalla oleva urheilija ei tee tuloksia tai voita kisoja. Kun vauhtiin päästiin, niin otetaan vielä loputkin tästä kohdasta esiin: ”Urheilun näkökulma taas on, että halutaan tehoja harjoitteluun. Siinä ei ymmärretä, että kehon pysyminen kunnossa vaatii paljon pientä näpräystä. Esimerkiksi entinen pika-aituri Arto Bryggare on myöntänyt, että olisi pärjännyt paremmin, jos olisi joskus jarrutellut harjoittelussaan.”
Se pieneltä tuntuva näpräys, eli esimerkiksi venyttely, omatoiminen lihashuolto, lajiharjoittelua tasapainottavat liikkeet ja liikkuvuusharjoittelu kertaantuvat pitkällä aikavälillä ja voivat tehdä eron uran pituuteen, mikä on mitattavissa vuosissa.
Liikkuminen koskee myös muitakin kuin nuoria
Tämä koskee yhtälailla myös täysi-ikäisyyden kynnyksen ylittäneitä. Milloin olit viimeksi syväkyykyssä niin, että kantapäät koskettivat maahan, takareidet lepäsivät pohkeita vasten ja selkä oli lähellä neutraalia linjaa? Useimmilla vastaus on, että vaippaiässä. Entä milloin tasapainottelit pelkästään käsillä polvilla kyynärpäistä tukea ottaen tai ponnistaen käsilläseisontaan seinää vasten? Jatkatko lenkkipolulla suoraan putkikatseella eteenpäin vai matkaatko polun vieressä olevan apinaradan roikkumalla ja tarttuen puolapuusta toiseen. Lisäksi maassa nelinkontin eteneminen, erilaiset ryömimiset, kierähtelyt kyljeltä toiselle yms. ovat mitä parhainta ”harjoittelua” ja liikehdintää.
Jos teet jo tavoitteellista voimaharjoittelua, niin hieno homma! Olet todennäköisesti edellä noin 95% tämän maan kansalaisista. Jos suorituskyky loppuu kuitenkin, kun noustaan penkiltä ylös seisaalleen tai poistutaan kyykkyräkin sisältä, niin harjoittelusta ei voi puhua kovin kokonaisvaltaisena kokonaisuutena.
Tee jotain aivan muuta
Jos tunnet pienenkin epäilyksen, että monipuolisempi liikkuminen voisi tulla tarpeeseen, niin ota haaste vastaan ja tee välillä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Mene läheiselle nurmikolle ja kokeile mihin keho pystyy: kierähdä kyljeltä toiselle, mene liskokävelyä nurmen päästä päätyyn ja harjoittele käsilläseisontaa. Pyrin pitämään kerran viikossa tällaisen tunnin mittaisen liikkumistuokion, jossa teen vain vastaavia asioita. Tästä tunnista on hyvää vauhtia tulossa yksi viikon kohokohdista!
Liikkumista tämäkin, mutta haluaisin, että menisit asteen pidemmälle.
Jos ideat loppuvat kesken, niin hankkiudu sellaisen oppiin, jolla on niitä! Kehonpainoharjoittelu, Primal move, telinevoimistelu, kamppailulajit tai vaikkapa tanssit ovat vain joitakin esimerkkejä. Treeni ja liikkuminen on muutakin 3×10 tekemistä viikosta toiseen. Jos löydät hyvän ohjaajan ja sinua kiinnostavan liikkumistavan, niin jo parin tunnin treenikerrasta voi saada pureksittavaa viikoiksi tai kuukausiksi eteenpäin. Näin pystyt jatkamaan liikkumista myös omatoimisesti halutessasi.
Kehosi tulee kiittämään niin fyysisellä kuin henkisellä tasolla. Kuten Ido Portal tapaa sanoa: ”Liiku, koska jonain päivänä voit huomata, että et pysty.”
Jatkossa saatan palata jopa asiaan viikoittaisilla liikkumishaasteilla. Katsotaan, että mitä keksin…
Vastaa