Ensimmäisessä osassa ihmeteltiin lajivoimaa käsitteenä ja mitä yhteyttä sillä on tekniikkaan ja voimatasoon. Nyt jatketaan hieman tarkemmilla esimerkeillä ja katsotaan yhtä tälle saralle osuvaa suuntausta.
Bondarchukin malli
Anatoliy Bondarchuk oli Neuvostoliittolainen moukarinheittäjä ja myöhemmin menestynein valmentaja koko lajin historiassa. Hän voitti itse olympiakultaa Munchenin olymipalaisissa vuonna 1972 ja myöhemmin hänen valmentamansa heittäjät ovat täyttäneet parhaimmillaan koko olympialaisten palkintopallin moukarinheitossa! Menestys jättää jälkiä, joten Bondarchukin ajatusmaailmaa on mielenkiintoista tarkastella ainakin periaatetasolla.
Bondrachuk . Kuva: geitnfy.com
Hänen systeeminsä perustuu kahteen ajatukseen:
1) Urheilijoilla on rajallinen määrä aikaa ja resursseja
2) Voimatason korottaminen yleisissä liikkeissä ei ole (aina) vastaus
Jokainen voi varmasti olla samaa mieltä ensimmäisen kohdan kanssa. Oli sitten aktiiviurheilija tai salilla heiluva viikonloppusoturi, niin aika ja resurssit ovat rajalliset. Vaikka urheilu olisi ammattina, niin tunnit vuorokaudessa ja elimistön resurssit tulevat varmasti vastaan kunhan niitä etsii riittävän kauan. Enemmän tai kovempaa tehdystä harjoittelusta ei ole enää hyötyä ja se saattaa kääntyä jopa itseään vastaan.
Toisessa kohdassa Bondarchukin filosofian ydin tiivistyy vielä paremmin. Kun urheilija on lajissaan riittävän korkealla tasolla, eli selvästi yli keskitason tai jopa lähellä eliittiä, niin suorituskyky saliympäristössä tehtävissä liikkeissä ei korreloi lajisuorituksen kanssa. Jos esimerkiksi kahdella aloittelevalla tai noviisiurheilijalla on isompi kyykky, tempaus ja leuanveto, niin panokset kannattaa sijoittaa todennäköisesti hänen puolelleen. Kun lajisuorituksen taso nousee riittävän korkeaksi, niin Bondarchukin mukaan korrelaatio katoaa. Jos pysytään vielä moukarinheiton parissa, niin hän sanoo, että jos kahdella eliittitason heittäjällä on vaikkapa tempaustuloksessa eroa jopa kymmeniä kiloja, niin sen perusteella on mahdotonta ennustaa lajisuoritusta.
Hänen kirjansa tukevat tätä ajatusta paljon. Insinöörimielisille harjoittelijoille ja valmentajille niistä löytyykin taulukkoja monta aukeamaa, jossa luetellaan eri lajien huippujen tulostason korrelaatiota lajisuorituksessa ja saliympäristössä tehtävissä liikkeissä. Varoituksen sana kuitenkin, että vielä näin 2000-luvullakin käännökset jättävät edelleen toivomisen varaa.
Tästä saadaan aasinsilta Bondarchukin erikois- tai lajispesifisiin harjoitteisiin. Englanniksi käännetty termi on special strength exercises. Niiden kategorisointi perustuu käytettyihin liikemalleihin, lihasryhmiin ja energiantuotto-systeemeihin. Kategoriat ovat:
- Yleiset valmistavat harjoitteet – kilpailusuoritukseen verrattuna eri liikemalleja ja energiantuotto-systeemejä käyttävät harjoitteet.
- Spesifiset valmistavat harjoitteet – kilpailusuoritukseen verrattuna samoja lihasryhmiä, mutta eri energiantuotto-systeemejä käyttävät harjoitteet
- Spesifiset kehittävät harjoitteet – kilpailusuoritukseen verrattuna samoja lihasryhmiä ja energiantuotto-systeemejä käyttävät harjoitteet, jotka ovat osa kilpailusuoritusta.
- Kilpailuharjoitteet – Itse kilpailussa käytettävät liikkeet ja suoritukset.
Mitkä harjoitteet sitten osuvat näihin kategorioihin jääkiekossa, pikajuoksussa tai painonnostossa? Siinä se itse kysymys onkin! Oikeiden harjoitteiden löytäminen vaatii paljon kokemusta lajista sekä yksilön vahvuuksista ja heikkouksista. Oikean harjoitteen päättäminen ja annostelu on yhtä paljon niin tiedettä kuin taidetta.
Kehotan kuitenkin aina varovaisuuteen ja tiettyyn harkintaan lajispesifistä harjoittelua miettiessä ja toteuttaessa. Kaksi liikettä, jotka voivat näyttää päälle päin samalta tai hyvin samankaltaiselta ovat hermostolle kaksi täysin eri asiaa. Esimerkiksi rinnallevedon tai kyykyn korottaminen ei enää tietyn pisteen jälkeen välttämättä paranna vertikaalihyppyä, vaikka liikemalli onkin päällisin puolin samankaltainen. Erot liikenopeudessa, lihasten rekrytoinnissa ja kuormituksessa tekevät merkittävän eron. Yleisesti ottaen siis suosin itse tässä konservatiivista lähestymistapaa, jossa oheisharjoittelulla halutaan rakentaa mahdollisimman iso ja hyvin toimiva moottori, joka siirretään lajiharjoittelulla itse lajiin. Lajispesifeille harjoitteille voi olla aikansa ja paikkansa, kuten ”Coach B” (siis Bondarchuk) on tuloksillaan osoittanut, mutta niiden määrittämisessä ja käytössä kannattaa olla tarkka.
Lajivoiman ja tekniikan merkitys
Otetaan loppuun vielä mielenkiintoinen esimerkki mahtavasta The Sports Gene kirjasta. Michael Jordan, yksi kaikkien aikojen parhaista koripalloilijoista, kokeili aktiiviuransa jälkeen baseballia. Joukkueen testeissä mitattiin mm. vertikaalihyppy, jossa hän sai keskinkertaisen tuloksen – ainakin itse yllätyin tästä. Kuitenkin lisäksi mitattiin ponnistuskorkeus vauhdinoton kanssa yhdeltä jalalta, eli aivan kuten koripallossa tehtävän lay upin tapaan. Tällä kertaa mitta-asteikko loppui kesken.
Can ya jump? Kuva: sp0.fotolog.com
Tämä on mielestäni erinomainen osoitus, että miten spesifinen suorituskyky voi olla, kun se jalostuu vuosien ja vuosien harjoittelun saatossa. Sen vuoksi lajispesifeillä harjoitteita kannatta miettiä tarkkaan. Onko niillä käyttönsä? Todennäköisesti tai ehkä jopa aivan varmasti. Paljon puhuttu tuhannen taalan kysymys onkin, että löytää oikean harjoitteen ja sopivan annostuksen, joka annetaan oikealle yksilölle oikealla hetkellä.
Vastaa