Lajivoima on hieman avoin ja häilyvä käsite. Mitä sillä yleisesti ottaen tarkoitetaan? Lajivoimaa voisi ajatella lajispesifisenä voimana, mikä ilmenee itse lajisuorituksen yhteydessä. Sen ilmentymiä ovat esimerkiksi:
- Tennissyöttö
- Luistelupotku
- Kiipeilyotteet ja seinällä liikkuminen
- Golf swing
- Voimanostossa maastaveto
- Alkukiihdytys ratapyöräilyssä
- Lay up koripallossa
- Mattoon vienti vapaaottelussa
- Ja paljon muuta…
Lajivoimalle on ominaista, että se on nimensä mukaisesti laji- ja suoritussidonnainen. Lisäksi sitä on vaikea tai jopa mahdoton mitata objektiivisesti. Lajisuoritusta tarkkailemalla saadaan toki tietoa, mutta kaikissa lajeissa tarkkoihin urheilijoiden välisiin eroihin ei päästä käsiksi lukujen ja excel-taulukoiden avulla. Kuinka paljon golf swingissä on takana voimaa? Miten suuria voimia kamppailu-urheilussa tehtävässä heitossa esiintyy? Entä paljon pikaluistelija kohdistaa jäähän voimaa ensimmäisten metrien aikaan kiihdytyksessä? Näiden tarkka mittaaminen laittaa todennäköisesti kokeneemmankin tieteentekijän ainakin hetkeksi piirustuspöydän äärelle koejärjestelyjä miettimään.
Poikkeuksena edellisestä listasta voisi poimia ratapyöräilyn. Siinä ja muissa pyöräilyn alalajeissa tehon mittaamiseen tarvittavat välineet ovat olleet käytössä jo vuosia ja ne ovatkin nykyään jo enemmän tai vähemmän vakiokäytäntö. Jos kahdesta saman painoisesta kuljettajasta toinen tuottaa tehoa vaikkapa 200 W enemmän alkukiihdytyksen aikana, niin hän on silloin mitä todennäköisimmin nopeampi.
Tekniikan merkitys
Lajivoimaa ja lajitekniikkaa ei voi erottaa toisistaan. Ne kulkevat käsi kädessä niin paljon kuin vain olla ja voi. Korkea lajivoima edellyttää ainakin seuraavia tekijöitä:
- Hyvä tai mielellään jopa erinomainen lajitekniikka
- Hyvä tai ainakin kohtalainen perus- ja maksimivoiman taso
- Erinomainen hyötysuhde, jolla olemassa olevaa voimatasoa voidaan käyttää lajisuorituksessa
- Se näyttää helpolta ja tehokkaalta!
- Paljon harjoitustunteja
Hyvä lajivoiman taso on siis jonkinlainen sekoitus yllä olevia tekijöitä. Näiden avulla voidaan selittää, että miksi esimerkiksi pikajuoksussa saliympäristössä selvästi heikompi urheilija voikin olla radalla huomattavasti nopeampi.
Kouluesimerkin kaltaisia ilmentymiä hyvästä lajivoimasta näkee melkein minkä tahansa lajin huipulla. Urheilija on yksinkertaisesti virittänyt erittäin korkealle tasolle lajisuoritukseen tarvittavat toiminnot. Vaikka ”moottori” on mahdollisesti pienempi kuin muilla kilpakumppaneilla, niin siitä irti saatava teho saadaan paremmalla hyötysuhteella lajisuorituksen taakse. Liikerata on optimoitu urheilijan kehon mittasuhteille, oikeat lihasryhmät jännittyvät oikea-aikaisesti ja vastaavasti antagonistit, eli liikettä vastustavat lihasryhmät, rentoutuvat. Jarrua ja kaasua ei paineta niin sanotusti samalla kertaa.
Kuva: http://www.army-armee.forces.gc.ca
Liian paljon hyvää asiaa
Älkää käsittäkö väärin. Liputan hyvän voimaharjoittelun puolesta ja nopeasti lonkalta heittäen voisi arvioida, että 90-95% tavallisista kansalaisista ja jopa aktiiviurheilijoista hyötyy suunnitelmallisesta ja hyvin toteutusta voima- ja oheisharjoittelusta! Liian vahvaa urheilijaa tulee harvoin vastaan, mutta näitäkin tapauksia toki on. Kirjoitin aiemmin lyhyesti aiheesta tässä kirjoituksessa. Vitsinä onkin tunnistaa piste, että milloin suuremmasta voimatasosta ei ole enää hyötyä lajisuorituksessa ja saliympäristössä vietetystä ajasta ei saada parasta mahdollista vastetta.
Jos vedät maasta tai kyykkäät jo 25 kg enemmän kuin kilpakumppanit, niin tekeekö näiden nostojen korottaminen sinut paremmaksi? Mahdollisesti, tai sitten ei – tähän kysymykseen on vaikea vastata ilman tarkempaa urheilija-analyysia.
Seuraavassa osassa tarkastellaan muutamaa tunnettua mallia lajivoiman ja sitä tukevan harjoittelun jaottelusta ja mietitään käytännön esimerkkejä siinä määrin, kun ne ovat mahdollisia!
Vastaa